(Tämä artikkeli on alunperin julkaistu Ääretön-lehdessä 1/17)

Olemme ihmisinä oppineet pitkien aikojen kuluessa ajattelemaan tiettyjen kaavojen mukaisesti. Joskus tällaiset kaavat ovat niin ilmiselviä, ettei niitä ja niiden taustalla olevia syviä olettamuksia osata tarkastella ajanmukaisesti. Nämä ajatusmallit ovat varmasti olleet joskus tärkeitä ihmiskunnan kehityksen kannalta, mutta osa niistä on menettänyt toimivuutensa, jolloin ne ovat jääneet historiallisina jäänteinä rajoittamaan elämäämme.

Eräs tällaisista ajatusmalleista on se, että todellinen ihmisenä kasvu tapahtuu ainoastaan meditoiden ja itseään kehittäen meditaatio-tyynyllä. Olen itse kokenut tämän mallin historiallisen taakan taipumuksena ylistää lotusasennossa istuvia ihmisiä ja hiukan vähätellä heitä, jotka eivät sitä tee. Tämän taipumuksen olen sittemmin todennut olevan vanhanaikainen, ja usein toimimaton. Olen kohdannut hyvin tietoisia ihmisiä, jotka eivät istu hetkeäkään lootusasennossa. Heidän kasvupaikkana toimii koko elämä, ihmis-kohtaamiset, luonnon ja ympäristön havainnointi ja jokapäiväiset askareet. Olen myös kohdannut ihmisiä, jotka ovat istuma-meditaatiossa valaistuneet, täydellistäneet itsensä ja puhdistaneet kaiken karmansa. Siltikään he eivät ole oppineet antamaan anteeksi, kohtaamaan toisia ihmisiä ja maailmankatsomuksia rakkaudellisesti tai edes hyväksyen.

On tärkeää oppia havainnoimaan itsestään tällaisia Bullshit-ruleja (hevonpaska-sääntöjä), eli Bruleja, joiden olemassaolosta ystäväni ja kolleegani Samuel Aarnio kertoi minulle. Ihmisen tietoisuus rakentuu havainnoimaan ja ajattelemaan elämää sen mukaisesti, millaisia näkemyksiä hänellä on siitä. Voidaan uskoa, että muusikko, arkkitehti ja yrittäjä kokevat maailmaa kuten esimerkiksi kaupunkia, jossa asuvat aivan eri tavoin.

Onko ihmisellä mahdollista tulla tietoiseksi omasta ainutlaatuisesta tavastaan kokea elämää? Voiko, ja kannattaa hänen oppia kehittämään tietoisuuttaan niin, että hän kokisi ja ymmärtäisi maailmaa ja itseään laajemmin vai ovatko nämä yritykset vain satuja vapaudesta ja itsensä kilvoittelusta totuuden, hyvyyden ja kauneuden ymmärtämiseksi?

Maailmamme on itsemme näköinen

Lapsuudesta asti saa ihminen tietoa siitä millaisessa maailmassa hän elää. Hän näkee olennon luonnossa ja kysyy äidiltään mikä se on. Äiti vastaa hänelle olennon olevan poro, ja lapsi saa vastauksen kysymykseensä. Hän tiedon tarpeensa on tyydyttynyt, ja hän on oppinut jotain uutta.

Voidaan varmasti kuvitella mitkä määrät ihminen saa tietoa kasvaessaan aikuiseksi. Joka puolella elämää hän kohtaa vastauksia kysymyksiin, joihin hänen tiedon tarpeensa vaatii vastausta. Kun lapsina kaikki oli hänelle uutta ja ihmeellistä, on aikuisikään kasvaneella ihmisellä ainakin yhtä paljon vastauksia kuin lapsella kysymyksiä. Tämä on tietysti hienoa, sillä eikö kasvaminen ole juuri maailman ymmärtämistä? Mikäli koemme maailmaa sen mukaan mitä tiedämme siitä, on ihmisellä joka tietää paljon, enemmän mahdollisuuksia kokea elämän monimuotoisuutta kuin sellaisella joka ei tiedä maailmasta juuri mitään. Omalta kantiltaan katsottuna tämä on aivan itsestään selvää. Jos esimerkiksi laajasti kulttuuria opiskellut ihminen viettää päivän Helsingissä, hän voi huomioida talojen muotoja ja ikää, liikennesuunnittelua, ulkomaalaisten kauppojen määrä suomalaisiin verrattuna, ihmisten ikäjakaumaa tai mitä tahansa, josta hänellä on tietoa. Elämänsä tietokoneella viettänyt ihminen saattaa nähdä kaupungin sen sijaan pelikauppoihin vievinä teinä tai rakennuksina, jotka muistuttavat häntä jostain pelaamistaan pelistä.

On kuitenkin huomattava, että luovuus, läsnäolevan hetken kokeminen ja todellinen kohtaaminen toisen kanssa tapahtuvat usein juuri niinä hetkinä kun ihmisen opitut ajatusmallit eivät hallitse kokonaan hänen tietoisuutta. Jos ihmisellä on jokaiseen keskusteluun valmiit näkemykset, ja hän tietää aina millaisen lopputuloksen haluaa luovaan prosessiin, ei luovuus tai toisen kohtaaminen useinkaan tapahdu. Ei sellaista tarvita, sillä ihminen on jo oikeassa, ja tällä usein välttyy uusilta kokemuksilta ja näkemyksiltä; uuden oppimiselta.

Yhtä paljon kuin tarvitsemme tietoa maailmasta, tarvitsemme tilaa ja aikaa ei-tiedolliselle läsnäololle. Valitettavasti yhteiskuntamme osaa unohtaa ei-tiedollisen läsnäolon tärkeyden ja ihmiset syötetään täyteen tietoa, valmiita vastauksia ja näkemyksiä. Joskus ne saattavat jopa hukuttaa hänen luovuutensa loputtoman tietotulvan saadessa ylivallan.

Tasapainoinen eläminen

Ihmisen katsellessa ympärilleen, hän näkee useimmiten sellaista mihin hänellä on jokin suhde ajatuksen, tunteen tai tahdon tasolla. Kun ihminen pitää visuaalisesta taiteesta, hänen katseensa kiinnittyy erityisesti tauluihin ja patsaisiin, tai jos hän pitää väreistä hän huomioi niitä ympärillään. Ihminen on yksinkertaisesti tietoinen siitä mitä hän huomioi. Silloin kun ihminen on tietoinen omasta huomioinnistaan hän on tietoinen itsestään toimijana, itsenä. Tähän moni meditaatio-tekniikka perustuu: Keskittymisen kautta oman huomioivan tietoisuutensa löytämiseen.

Normaalisti, kun ei ihminen tiedosta omaa huomiointiaan, hänen tietoisuutta ohjaavat opitut ajatus-, tunne- ja halumallit sekä ulkoiset ärsykkeet. Tällöin ihmisen kokemista ohjaavat menneisyydestä tulevat vaikutteet ja ulkoinen maailma. Tietoisuustyöskentelyn yksi perusajatus on siis tulla tietoiseksi omasta huomioivasta tietoisuudesta ja oppia ottamaan se oman tahtonsa alaiseksi. Tässä kohtaa tahto ei tule mielen rakenteista, vaan ihmisen yksilöllisestä, kasvavasta minuudesta. Oikeastaan voisi jopa sanoa, että ihminen on itse oma huomioiva läsnäolonsa. Hän on ja hänestä tulee se, mihin hän kiinnittää huomionsa. Tämän vuoksi vetovoiman laki ja oikeastaan kaikki muutkin mielen mallit ovat totta: Ihminen on tulee siksi mitä hän unelmoi, ajattelee, tuntee ja tahtoo.

Kun ihminen on löytänyt oman huomiointinsa ja osaa ohjailla sitä, voi hän oppia säätelemään sitä, mitä hän tiedostaa ja millä tavalla hän kokee elämäänsä. Hän voi esimerkiksi ohjata huomiointinsa avulla itsensä luovaan flow-tilaan. Toisaalta hän oppii myös ajattelemaan tietoisesti ympäröivää maailmaa ja siitä sillä tavoin tietoa kokemastaan. Tämä tieto auttaa häntä suuntaamaan huomiointinsa yhä moninaisimmin erilaisiin kohteisiin ja oppimaan niistä lisää. Huomioinnin kehittämisestä voit lukea lisää esimerkiksi kirjastani Tie Sisäiseen Ihmisyyteen.

Luovaan tietoon

Jos haluaa tarkastella ihmisen tietoisuutta laaja-alaisemmin, voi nähdä että oikeastaan juuri luovan läsnäolon ja tiedollisen ymmärryksen yhteistyö antaa ihmiselle tasapainoisen ja elämää tukevan tietoisuuden. Itse kutsun luovuutta ja kokemuksellisuutta virtaukseksi ja tiedollista ymmärrystä muotovoimaksi. Ihmiskunta on toiminut näiden voimien kanssa iät ja ajat, muttei ole vieläkään aivan ymmärtänyt niiden yhteistyön arvoa.

Ihminen seikkailee elämässään unen ja valveen, tietoisuuden ja tiedostamattoman, tietämisen ja ei-tietämisen sekä kokemisen ja ei-kokemisen välillä. Yhtä paljon kun hän tarvitsee lepoa, hän tarvitsee tekemistä. Ihmisen elämä ei ole vain yhden polun kulkemista, vaan hänellä on olemuksessaan aina jokin ristiriita. Matkustaessaan osa hänestä haluaa jo tulla kotiin, ihmisten kanssa ollessa osa hänestä haluaa olla yksin ja toisin päin. On mielestäni turhaa ja jopa osaksi mahdotonta etsiä täydellistä rauhaa ja liikkumatonta tasapainoa, sillä se mielestäni kuvaisi kuolemista. Toisaalta olisi samalla tavalla outoa etsiä pelkkää muutosta, rutiinitonta seikkailua, joka jatkuisi hetkeään toistamatta itseään.

Olemme syntyneet syystä tähän maailmaan ihmisinä, jotka elävät joka hetki muodon ja kaaoksen, muotovoiman ja virtauksen symbioosissa. Jo ensimmäisenä ihminen kohtaa tämän ristiriidan itsessään. Hän elää muotojen maailmassa, mutta sisällään hän kokee olevansa muodoton, elävä tietoisuus. Yhtälailla kuin puu pysyy puuna eikä muuta muotoaan, ei ihminen voi kokea minuuttaan muotona vaan elävänä ajatuksien, tunteiden ja halujen taustalla olevana tietoisuutena.

Ehkä juuri tämä ristiriita on mahdollisuus kasvaa ja kehittää omaa yksilöllisyyttä tässä elämässä. Ihminen on osa koko elämää mutta samalla yksilöllinen olento. Mielestäni ihmiskunnan tietoisuuden kasvun eräs päämäärä on löytää ja kehittää yksilöllinen itsemme vapaaksi ja luovaksi olennoksi, joka löytää myös yhteyden Yhteiseen ykseyteen, kaiken läpäisevään valomereen. Se, että olen yksilö ja ykseydessä ei oikeastaan ole ristiriitainen ajatus kuin sellaiselle, jolla vaikuttaa vanha ajatusmalli joko tai. Tämä yksilöllinen olento on meistä jokainen, ja tämä yksilöllinen osa meistä on oma luova huomioiva läsnäolomme voima.