(Tämä artikkeli on julkaistu Ruusu-risti lehdessä 1/17)

Mitä tietäminen on? Milloin voin oikeasti sanoa tietäväni jotain? Mikä riittää tiedon todistamiseksi? Ihmiset ovat kautta aikojen tutkineet elämää, maailman ilmiöitä ja itseään yrittäen saavuttaa tietoa siitä mitä tämä kaikkeus oikein on. He ovat luoneet vaikka minkälaisia teorioita maailmankaikkeudesta kokemuksiensa ja ajatuksiensa perusteella.

Ei aikaakaan kun olimme ihmiskuntana syvästi vakuuttuneita siitä, että Jumala on kaiken luoja, ja Jeesus puhui ja todisti hänestä raamatussa. Tällä hetkellä olemme syvästi vakuuttuneita siitä, että atomit, partikkelit ja materia on maailman luova voima ja perusta.

Etsimme jatkuvasti jotain muuttumatonta perustaa tai syytä olemassaolollemme, ja tämän tiedon löydettyämme voimme johtaa siitä koko muun todellisuuden. Oli kysymyksessä sitten absoluuttinen ykseys, Jumala, materia, energia tai mikä tahansa ilmiö, on uskovan ihmisen suhde siihen sama. Hän kuvittelee jonkun ulkoisen tai sisäisen ilmiön olevan kaiken perusta ja vannoo tämän nimeen. Uskonnot, henkiset liikkeet ja materialistinen, mutta myös neo-henkinen tiede johon kuuluvat esimerkiksi energia, metafysiikka ja elektro-magnetismi taistelevat keskenään siitä, mikä on se oikea totuus johon kaikkien kuuluisi päätyä.

Tutkin tässä artikkelissa tietämisen eri tapoja ja yritän raottaa sitä mahdollisuutta, että voisimme löytää itseensä nojaavan perustan tiedolle. Tällaista tietoa tai oikeastaan tietämistä voitaisiin kutsua myös eläväksi tietämiseksi, sillä se ei ole riippuvainen opitusta informaatiosta, vaan nojautuu ja löytää perustansa siitä mikä on juuri nyt tällä hetkellä totta.

Luulen tietäväni

Ihmiskunnassa on mielenkiintoisia taipumuksia, jotka saattavat muodostua normeiksi asti sosiaalisessa elämässämme. Esimerkiksi joissakin piireissä ihmisten kuuluu esittää olevansa aina hyvällä tuulella. Heidän kuuluu esittää iloista, hymyillä eikä latistaa tunnelmaa puhumalla syvistä vesistä tai elämän haasteista. Voimme huomata, että silloin osa ihmisyyden kokonaisuudesta jätetään syrjään ja todellisuudessa sellaisesta elämästä saattaa muodostua teatteri-esitys kokonaisvaltaisen elämän sijaan.

Samalla tavalla henkisissä piireissä on taipumus, joka voi saada aikaan paljon yksipuolisuutta, ja jopa henkistä pinnallisuutta jos se menee äärirajoille. Tämä taipumus on se, kun ihmiset tietävät. Sosiaalisissa tilanteissa ei enää puhuta ja tutkita asioita yrittäen ymmärtää niistä uusia puolia, vaan puhutaan lähinnä siitä mistä tiedetään. Ihmiset jakelevat valmiita vastauksia toisilleen. Tällaiset keskustelut saattavat mennä niin pitkälle, että otetaan mittaa siitä, kuka tietää parhaiten jonkun luetun tai koetun totuuden.

Tässä kohtaa voisi ajatella niin, ettei lukemalla löydä totuutta ja että vasta todellisen kokemuksen jälkeen voi siitä puhua. Mutta mielestäni asia ei ole näin mustavalkoinen. Onhan totta että oma kokemus on tietoon eri suhteessa kuin luettu tieto, mutta mistä ihminen todella tietää hänen kokemuksensa olevan totta? Ihmisillä on huomattavat määrät erilaisia mielikuvia, jotka nousevat hänen tietoisuuteensa sopivilla hetkillä. Jos itse en olisi kriittinen kokemuksiani kohtaan, kokisin joka päivä ihmeitä, korkeampia viestejä, telepatiaa ja muuta vastaavaa, jotka tosin osoittautuvat suureksi osaksi subjektiivisen mielikuvitukseni tuotteiksi, jos olen valmis tarkastelemaan niitä kriittisesti. Myös tässä voin mennä liian pitkälle ja tuomita jokaikisen kokemukseni subjektiivisuuden harhaksi.

Mikä sitten olisi sellaista tietoa, tai oikeastaan sellainen asenne, johon voisin nojautua elämässäni? Valitettavasti mitä enemmän olen tutkinut näitä asioita, olen kokenut sen kuinka minun pitää olla valmis luopumaan mistä tahansa tiedosta ja kokemuksesta minä hetkenä tahansa, jos todellisuus sitä minulta vaatii.

Todellisuus on elävä ja muuntuva kokonaisuus, enkä pysty laittamaan sitä sellaisen tiedon vaatteisiin, joka vastaisi käsitystä muuttumattomana todellisuudesta. Tämän vuoksi kuvat atomeista, Jumalasta, absoluutista tai korkeammasta minuudesta ukkelina istumassa yläpuolellani, ovat kaikki tuomittuja tuhoutumaan elämän lain mukaisesti.

Henkinen maailma on joka hetki muuntuva ja elävä. Tämän vuoksi materialistiset kuvat enkeleistä, hengistä ja muista olennoista eivät pidä paikkansa. Myöskään absoluuttiset periaatteet todellisuuden luonteesta tai tärkeimmistä säännöistä toimia oikein, eivät tule pätemään pitkällä tähtäimellä. Tietoa ja todellisuutta kannattaa lähestyä mielestäni löytämällä elävä tapa kokea ja tietää. Ihmiselle on onneksi siunattu mahdollisuutena kyky, jonka kehittämällä hän oppii tarkastelemaan elämää ja ymmärtämään sitä elävästi. Tätä kykyä voisi kutsua nimellä luova todellisuudentaju tai elävä ajattelu. Steiner kuvaa kirjassaan vapauden filosofia sitä, kuinka ihmisellä on ajattelussaan kyky ylittää epätietoisuus elämänsä asioista ja löytää elävä yhteys niihin vapauttamalla ajattelunsa sen vietinomaisesta, automaattisesta toiminnasta.

Elävä ajattelu

Se mistä voimme olla varmoja on se, mitä juuri nyt koemme. Mutta mistä voimme tietää, että se mitä koemme on totta? Subjektiivinen mielemme värittää jokaisen kokemuksemme oman mielensä mukaan, ja tämän vuoksi filosofiassa ja tieteessä on näkemys siitä, ettemme voi luottaa kokemuksiimme ja että vain mitattua todellisuutta voi pitää totena. Tästä Steiner on puhunut luentosarjassaan Boundaries of Natural science. Ihmiskunta ei ole kehittänyt havainnointikykyään tarpeeksi pitkälle, jotta voisi todistaa kokemansa objektiiviseksi. Tämän vuoksi on luotu spekuloituja teorioita havaitun takana olevasta atomien, energian ja magnetismin maailmasta, joka ei perustu kokemuksiin eikä edes varmaan pohjaan todellisuudesta vaan keinotekoisesti luotuihin kaavoihin siitä. Tämä seuraa siitä kun lähtee kylmällä älyllä tutkimaan elävää todellisuutta.

Eikö nämä keinotekoisesti luodut säännöt olekin juuri niitä, joilla yritämme selittää maailmaa? Luulemme esimerkiksi että meille nousee tietty ajatus tai tietty tunne tietystä syystä. Emme oikeasti pysty sanomaan mikä saa mitäkin aikaiseksi, vaan luomme jatkuvasti hypoteeseja siitä miten maailma voisi olla. Alamme lopulta uskoa näihin ja maailmastamme tulee sellainen kun mihin uskomme. Emme tosin enää elä elävässä todellisuudessa vaan uskomustemme maailmassa, johon kuuluvat myös opittu maailmankuva, oli se sitten henkinen tai fyysinen. Kysymys ei tietenkään ole siitä onko maailmankuva totta, vaan siitä että mikä on todellisuuskuvamme perusta. Uskomus, joka perustuu todellisuuteen ei tee siitä totta, vaan vasta todellisuuteen perustuva elävä tieto voi olla totta sen tosimmassa mielessä.

Jotta pääsisimme hypoteeseista todellisuuteen, on meidän aluksi löydettävä itsestämme sellainen kohta, jonka olemassaolo ei riipu mistään muusta kuin itsestään. Tämän voi antaa meille aktiivinen mietiskely ja keskittymisharjoitukset. Kun viemme huomioivan tietoisuutemme yhä uudelleen valitsemaamme kohteeseen alamme asteittain kasvattaa tietoisuus-lihastamme. Keskittymisen ja aktiivisen ajattelun tuloksena pystymme tiedostamaan puhtaan huomioivan tietoisuutemme. Tämä onkin minuutemme ensimmäinen kokemus. Minä tulen itsekseni löydettyä oman vapaan voimani kaikkien annettujen voimien seasta. Tämä voima on huomioiva läsnäoloni voima, jota käytän joka hetki, mutta joka normaalisti ihmisellä toimii vietinomaisesti hänen vanhojen ajattelu-, tunne- ja halumallien alaisena.

Tehtyämme työtä huomioinnin kanssa saatamme kokea, kuinka huomioiva tietoisuutemme on osa suurempaa tietoisuutta, kaiken läpäisevään Juttua. Tämä Juttu on läsnä jokaisessa tietoisuustapahtumassa, ja se on itseasiassa elävän ajattelumme perusta, elävä todellisuus. Huomioiva läsnäolo on reitti todellisuuden kokemiseen, ja voimme kokea kuinka jokainen kokemuksemme ja ajatuksemme nousee Jutusta. Juttu on kosmista ajattelua, järkeä jota voidaan kutsua myös eteeriseksi Kristukseksi.

Kun tulemme tietoiseksi Jutusta, elävästä ajattelusta, alamme kokea kuinka todellisuutemme nousee sieltä ja kuinka voimme alkaa ymmärtämään sitä mitä koemme ymmärtämällä sen mistä kokemuksemme ovat lähtöisin. Normaali tietoisuutemme on lähtöisin elävästä ajattelusta, joka muotoilee todellisuutemme joka hetki uudestaan ja uudestaan. Tämän vuoksi tietoisuuden tältä puolelta emme tule löytämään tietoa todellisuudesta. Vasta kun opimme elämään Jutussa, elävässä todellisuudessa voimme todella sanoa tietävämme jotain, mutta tämä tieto ei ole vangittua vaan elävää tietoa. Sitä ennen kaikki tietämämme ja kokemamme asiat ovat hypoteeseja, mahdollisuuksia.