Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Minä Olen -lehdessä 6/16

On vuodenlopun aika. Illat pimenevät ja maan päälle levittäytyy luminen harso. Ihmiset ovat olleet työn ja koulun kiireiden keskellä jo monta kuukautta. Viimein alkaa näkyä valoa pimeydessä. Alkaa lähestyä vuoden viimeiset viikot; Joulun aika. Aika, jolloin työt ja koulu jäävät taakse. Aika, jolloin ihmiset löytävät jälleen toisensa vapaiden iltojen ja yhteisen hiljentymisen myötä. Aika, jolloin ihmiset muistavat toisensa rakkaudessa ja antavat toisilleen lahjoja siitä ilosta, että he ovat toistensa elämässä.

Tällaisen mielikuvan ei tarvitse olla kaukana totuudesta, vaikka joulu olisikin merkinnyt meille kulutusjuhlaa. Juhlaa joka stressaa, joka saa meidät vaeltamaan pikku-joulu tunnelmissa vieraisiin sänkyihin tai saa läheisemme tappelemaan keskenään.

Kysymys kuuluukin niin, että mitä joulu ja mitä antaminen meille merkitsee tänä päivänä? Jos se on työlästä suorittamista ja pakkopullaa, voimmeko antaa sille uuden mahdollisuuden ja löytää uusia tapoja katsoa ja kokea vuoden loppua läheistemme kanssa?

Meillä on mahdollisuus löytää uusi suhde jouluun, jos katsomme, tutustumme ja uudistamme käsityksemme siitä, mitä antaminen meille merkitsee. Päivitetyn antamisen taidon kautta löydämme syvempää yhteyttä lähimmäisiämme kohtaan ja luomme samalla tilaa uusille tunteille, jotka ravitsevat koko olemustamme. Tällä tavalla voimme saada ei ainoastaan hienoa lomaa, voimia ja aikaa yhdessä läheistemme kanssa, vaan syvempää tietoisuutta joulun ajan henkisistä voimista, sekä valosta joka loistaa pimeydessä.

Mitä on antaminen?

Ihmiset antavat toisilleen jouluna lahjoja, he leipovat, kokkaavat ja siivoavat yhdessä. Joulukuusi koristellaan ja perhe kokoontuu yhteen joulupöytään. Tämä kaikki antaminen liittyy läheisesti jouluun. Me ostamme tai teemme toisillemme lahjoja, jotka vievät meidän aikaa ja rahaa, me teemme kotiaskareita yhdessä, joka myös vie meiltä aikaa, ja me annamme itsemme toisillemme joulun ajaksi. Tämä voi tarkoittaa sitä, että kiireiset isät pitävät lomaa työstään ja paljon tietokone-pelejä pelaavat teinit lopettavat peli-putkensa hetkeksi. Myöskin yökerhoja harrastavat nuoret aikuiset jättävät juhlimisen täksi viikonlopuksi ja tulevat vanhempien ja nuorempien sisarusten luokse viettämään joulua.

Tällainen antaminen on helpompaa joulun aikana. Me elämme kulttuurissa, jossa joulua arvostetaan perhejuhlana. On kuitenkin erikoista, että jotkut meistä tarvitsevat pimeimmän ajan vuodesta antaaksemme aikaa ja lahjoja lähimmäisille. Joku saattaa antaa lahjaksi sen, ettei juo kännejä jouluaattona eikä toinen riitele läheistensä kanssa näinä päivinä.

Miksi päivittäinen antaminen on joillekin meistä niin vaikeaa? Voimme kysyä itseltämme, kuinka paljon annamme huomiota puolisollemme tai äidillemme edes soittamalla hänelle kerran viikossa. Annammeko rahaa kerjäläiselle, joka istuu päivänsä pakkasessa, annammeko tilaa bussissa muukalaiselle tai annammeko kuuntelevan korvamme silloin, kun jonkun tarvitsee purkaa omaa taakkaansa puhumalla siitä?

Olen itse kokenut, että täällä Suomessa antamiseen liittyy usein haasteita. Jos annan liikaa, saatan alkaa pelätä tulevani hyväksikäytetyksi. Jos annan, saatan alkaa laskea mitä saan takaisin palveluksestani toiselle. Antaessani saatan käyttäytyä tavalla, joka ei ole korrekti tai katu-uskottavaa, ja jos annan olenko heikko, ulkokultainen tai epäaito? Saanko varmasti takaisin yhtä paljon tai onko antamisesta minulle hyötyä?

Tällaiset, usein itsekkäät ja itsekeskeiset ajatusmallit ovat muodissa nykypäivänä. Kyse ei ole enää toisesta ja hänen hyvästään vaan ensisijassa siitä, mitä me itse saamme asiasta. Emme enää puhu antamisesta vaan saamisesta. Meillä on niin kovin paljon tarpeita. Me haluamme sitä ja tätä. Haluamme että meitä kiitellään antamisestamme, haluamme tulla nähdyksi ja hyväksytyksi. Tässä ei ole mitään pahaa. Päinvastoin sen tiedostaminen on erittäin positiivista! Olemme "saaneet" perintönä ihmiskunnalta paljon haluja, tarpeita ja usein itsekkyyttä, joka kuuluu inhimilliseen olemukseemme.

Antamisessa on kysymys tämän itsekään olemuksemme ylittäminen ja toimiminen siitä käsin, mitä toisen todellinen olemus tarvitsee. Tässä kohtaa haluan viitata selkeästi siihen, että toisen ihmisen itsekkäiden ajatusmallien tyydyttäminen ei ole aina se paras ratkaisu. Kysymys ei myöskään ole toisen opettamisesta ja hänen itsekkäiden ajatuksien tuomitsemisesta. Meidän on hyvä oppia kuuntelemaan sitä, mitä toinen oikeasti tarvitsee milläkin hetkellä. Jos annamme toiselle hetken, jolloin emme ajattele omista lähtökohdistamme toisen hyvää, vaan yksinkertaisesti havainnoimme ja kuuntelemme häntä ehdoista, olemme antaneet hänelle paljon.

Mitä ja miten voimme antaa?

Ensimmäinen ja yksi tärkeimmistä asioista, jonka voimme antaa toiselle on oma huomiointimme. Annamme sen joka hetki jollekin asialle, muttemme useinkaan ole tietoisia tästä voimasta. Sisäisen työskentelyn kautta oivallamme, kuinka tärkeä voima huomiointimme on. Kun huomioimme mitä tahansa, se vahvistuu. Kun huomioimme esimerkiksi pissahätäämme, se vahvistuu. Voimme myöskin huomata, kuinka kävellessämme kadulla ja huomioidessamme jotakin toista ihmistä, hän huomaa sen. Omasta huomioinnistaan voi tulla tietoiseksi huomioimalla tietoisesti mitä tahansa kohdetta, sisäistä tai ulkoista ja sen jälkeen tulla tietoiseksi tästä omasta voimastamme.

Katsoessamme toista, kuunnellessamme toista, antamalla toiselle aikaamme, me huomioimme häntä. Saattaa tosin olla, että nykypäivän teknologia vie meidät puhelimemme ääreen kesken yhdessä olemisen ja huomiointimme herpaantuu. Saattaa myös olla, ettemme jaksa olla läsnä toiselle ja uppoudumme omiin ajatuksiimme. Voi käydä niinkin, ettemme jaksa kuunnella ja keskustella toisen ihmisen haluamasta aiheesta ja muutamme aihetta sellaiseksi, että itse viihdymme paremmin.

Voimme onneksi kehittää huomioivaa voimaamme, jolloin vain annamme koko valikoimattoman tietoisuutemme toiselle ihmiselle. Parhaimmillaan hän voi sanoa mitä tahansa emmekä tuomitse häntä, vaan olemme vain läsnä häntä varten. Tällainen huomioiminen on todella parantavaa. Asteittain emme enää ajattele omia ajatuksiamme tai mielipiteitämme toisen sanoista vaan yksinkertaisesti huomioimme häntä hyväksyvällä myötätuntoisella otteella. Esimerkkinä tällaisesta on eräs antroposofinen terapiamuoto, jossa lapsi, tai muu potilas saa ehdotonta, hyväksyvää huomiointia terapeuteilta.

Muita tapoja antaa, on tehdä käytännössä jotain toisen hyväksi, ajatella tai rukoilla toisen puolesta tai antaa toiselle jotain rahalla ostettua tai rahaa. Palvelukseen tekeminen ja toisen auttaminen konkreettisesti on hieno taito. Joskus jäämme valitettavasti kiinni siihen, että odotamme toiselta jotain takaisin, edes alitajuisesti. Ihmisenä kehittymiseen kuuluu mielestäni se, että päästämme vähitellen irti vanhasta Hammurabin laista, jossa otetaan hammas hampaasta ja silmä silmästä.

Me voimme oppia auttamaan ja palvelemaan toisiamme ilman vastapalveluksen tarvetta. Se vaatii valitettavasti usein armottoman rehellistä itseensä syventymistä niin, että löydämme itsestämme sen käärmeen, joka vaatii itselleen takaisin siitä mitä antoi. Kalevalassa puhutaan kyisen pellon kyntämisestä. Tämä pelto on mielemme, ja kyyt ovat itsekkäät ajatus-, tunne- ja halumallimme. Pelto kynnetään Kalevalassa kultaisella auralla.

Kultainen aura on sen sijaan moraalinen maailmankuva, joka on tullut niin syväksi totuudeksi meille, ettemme edes suurimman halun hetkellä unohda sitä. Maailmankuvaa luodaan hiljentymällä totuudellisiin, hyviin ja kauniisiin ajatuksiin, tunteisiin ja tahtoon. Myös tietoinen elämä ja elämänkokemukset kasvattavat sitä, sekä moraalisen, henkisen tai filosofisen kirjallisuuden ja taiteen lukeminen ja kokeminen.

On tieteellisesti todistettu, että negatiiviset, tuomitsevat ja haluavat ajatus-, ja tunnemallit saavat aikaan aivoissamme tietynlaista toimintaa, ja joka kulkeutuu keskushermostoamme pitkin aivan solutasolle, ja ruokkii solujamme. Jos solumme ovat tottuneet negatiivisten ajatuksien ja tunteiden tuomaan ruokaan, ne luulevat tarvitsevansa sitä elääkseen. Jos olemme muuttamassa tapojamme ajatella ja tuntea, tulevat solumme pian nälkäiseksi ja haluavat samaa vanhaa negatiivista ruokaa syödäkseen. Ei aikaakaan kun kiusaus ajatella jälleen negatiivisesti kasvaa liian suureksi ja palaamme takaisin vanhoihin ajatus- ja tunnemalleihin. Kun solumme ovat nälissään, ja olemme totuttamassa niitä uuden positiiviseen ravintoon, on uusi maailmankuva välttämätön. Kun tarve ajatella vanhalla tavalla on vahvimmillaan, on meidän otettava esiin tuo kultainen aura, ja pidettävä siitä kiinni. Pian solumme oppivat syömään uutta positiivista ravintoa.

Kun opimme muuntamaan ajatus-, tunne- ja halumallejamme, ei meidän tarvitse esimerkiksi enää vaatia ystäviltämme takaisin palveluksia antamistamme asioista. Voimme löytää myös uusia tapoja toimia kiltimme ja esimerkiksi auttaa jouluaskareissa perhettämme. Opimme olemaan enemmän läsnä läheistemme kanssa, jos vain muunnamme vanhat tapamme lähteä yökerhoihin, tietokonepelien tai internetin äärelle. Nämäkin tarpeet tulevat vanhoista tavoistamme toimia, ja niiden muuntaminen on meidän tehtävämme, ellemme halua jatkaa elämäämme vain toistaen vanhoja kaavoja.

Ihmiset, jotka ovat kokeneet vetovoiman lain vaikutuksen, tietävät mikä voima ajatuksillamme ja tunteillamme on myös toisiin ihmisiin. Tämän vuoksi positiiviset ajatukset ja rukoilu voivat olla suuria joululahjoja läheisillemme. Voimme esimerkiksi toivoa hyvää uuttavuotta ja voimia heidän eloonsa tai vain olla kiitollisia siitä, että olemme saaneet heidät elämäämme.

Joulun henki

Vuoden pimeimpien päivien ja pisimpien öiden opetuksista eräs on, että ylitämme vanhan itsemme ja muistamme, annamme tilaa toisillemme. Näinä päivinä voimme päästää irti vuoden aikana tulleista painolasteista, vanhoista ja pinttyneistä tavoista ja tottumuksista jotka sitovat meidät menneisyyteen. Tässä kohtaa pystymme antamaan anteeksi velat, joita emme saaneet ja hyväksymään sen, kuinka vuosi on sujunut.

Pimeä aika antaa meille mahdollisuuden päästää irti menneestä ja katsoa sisimpäämme hiljaisuudessa. Antakaamme itsellemme ja toisillemme mahdollisuus vapautua menneestä ja laskea uuden vuoden siemenet sisäisyydessämme.

Kun hiljennymme ja käännämme katseemme sisäisyyteemme, saatamme kokea ettemme olekaan yksin. Saatamme saada kokemuksen elämästä, kaiken läpäisevästä rakkauden täyteisestä tietoisuudesta, jonka oivallamme olevan olemuksemme koti. Tämä elämä on kaikkialla ympärillämme, itsessämme, toisissamme ja tilassa kaikkialla. Joulun pimeys on otollinen aika kokea tämä elämä, valo joka loistaa pimeydessä.